Tänään väkertäessäni kurssivalintoja lukion ekalle vuodelle ajattelin alati, että haluan vain päästä kirjoittamaan. En pysty mitenkään pukemaan sanoiksi kaikkia mahdollisia ajatuksiani tältä päivältä, mutta silti haluan kirjoittaa. Ylipäätään edes ajatus siitä, että voin kertoa ajatuksia tällaiselle virtuaalipäiväkirjalle, saa minut odottamaan kirjoittamista kärsimättömästi. Jos en voisi kirjoittaa, en olisi luultavimmin järjissäni pitkään.

Aloitan vaikka siitä, että haluaisin suunnan vaihtoa. Elämäni suunta on ollut tähän saakka synkkään ajatusteni kuoppaan vajoaminen. Sieltä ei ole ollut helppoa nousta. Mutta onneksi viime lauantain kaltaisia hetkiä on olemassa. Heräsin näet pitkästä aikaa oikeasti virkeänä, hyvin levänneenä ja iloisena. Minua virkisti aivan uudenlainen tunne: minä elän vain kerran ja toivon, että voisin nauttia elämästäni mahdollisimman paljon. Viime aikoina ainoastaan kuoleman odottaminen on tuntunut ainoalta vaihtoehdolta, sillä en oikeasti ole aikoihin uskonut, että selviän. En ole aikoihin uskonut, että jaksamiseni riittää. En ole melko pitkään aikaan halunnut kertoa kellekään todellisia ajatuksiani ja tuntemuksiani, todellista vointiani. En ole halunnut kuormittaa ketään tai aiheuttaa ylimääräisiä selkkauksia. Tästä huolimatta tällä viikolla asiat menivät niin, että kerroin isosiskolleni ja hänen miehelleen miltei kaiken. Kertominen oli kamalaa. En olisikaan uskonut, että oikeasti saisin siskoni ja hänen miehensä sanoista uusia näkökulmia, jotka avartaisivat ajatuksiani - mutta niin kuitenkin kävi. Avartavien näkökulmien, sekä siskon ja hänen miehensä kanssa vietetyn keskustelun jälkeen vointini, ajatukseni ja tuntemukseni ovat kääntyneet parempaan suuntaan. En ainakaan muista itkeneeni sen keskustelun jälkeen pahemmin (en ainakaan kahta tuntia, kuten viikko sitten sunnuntaina, jolloin en vain pystynyt enää pitämään hymyilevää kuorta yllä ja pahaa oloani piilossa). Toki ajatukseni ovat yhä aivan sekaisin ja olo laskee välillä takaisin alas, muttei niin syvälle alas. Niinpä saatoin eilen, lauantaina, herätessäni olla virkeä.

Lauantaina tuumailemaani suunnanvaihtoon liittyisi vahvasti koulunkäynnin muutos. Olen kyllä todella upeassa lukiossa, jossa sain uuden alun, ja joka on täynnä erilaisia ja mahtavia ihmisiä. Siitä huolimatta minusta tuntuu yhä, etten selviä siellä. Läksyjen suuri määrä, pelottavina vaanivat kokeet ja etenkin ylioppilaskirjoitukset ahdistavat. Peruskoulussa sain hyviä numeroita, koska tein aina parhaani, vaikka todella raskasta jo ysiluokalla olikin. Lukiossakin haluaisin tehdä parhaani, mutta tuntuu, etten ymmärrä lukemastani mitään ja aivonikin taitavat olla kaiken ahdistuksen ja ajatusten vyöryn myötä loppuun kuluneet. Tuntuu, että olen nykyään älyllisesti erittäin tyhmä. Tyhmänähän onkin erittäin "helppo" pärjätä lukiossa. Minulle riittäisi, että pääsisin edes läpi lukiosta.

Lukioon mennessäni kaikkein upeimpana asiana pidin sitä, että pääsen asustamaan siskoni ja veljeni luona kaupungissa. Olen koko ikäni asunut maalla ylisuojelevien vanhempieni luona, minkä vuoksi en ole oikeastaan päässyt viettämään nuoren tytön elämää ollenkaan. Siispä toivoin, että viimein voisin kuljeskella itsekseni kaupungissa ja päästä elämään oikeasti, mutta eteeni tuli lukion alettua yksi mutka - miltei kaikki aikani menee läksyihin ynnä muihin kouluhommiin. Siskoni yrittää ahkerasti kannustaa minua tekemään läksyt vähemmän tarkasti, jotta minulle jäisi enemmän vapaa-aikaa. Hänellä onkin kannustamisessa hommaa, sillä minä jumiudun aina tekemään kaiken liian tarkkaan ja vaivalloisesti. Mutta entä jos oppisinkin tekemään siskoni neuvomalla tavalla? Pääsisinkö siten edes läpi kokeista? Siskoni sanoo, että pääsisin varmasti. Se on helpottava ajatus. Mutta toisaalta - mitä kaikki ajattelisivat, jos 9,21 keskiarvolla peruskoulunsa päättänyt tyttö saisi lukiosta vitosia?

Suunnanvaihto on siis hyvin kinkkinen asia. Olen kovin kiitollinen siitä, että pääsin nykyiseen lukiooni, siksi onkin kurjaa kun en tunne kuuluvani sinne. Tätä postausta kirjoittaessani ymmärrän kuitenkin, että minulla on kaksi vaihtoehtoa - joko jatkan samaan malliin kuin peruskoulussa, eli puurran itseni uuvuksiin stressaantuneena ja heitän hukkaan mahdollisuuden elää nuoren tytön elämää, tai sitten opettelen tekemään läksyt yms. rennommin ja lepsummin, eli en stressaisi siitä, että luetun ymmärtäminen kouluaineissa on hankalaa, enkä puurtaisi itseäni loppuun, sekä tarttuisin mahdollisuuteen elää ja kokeilla siipiäni viimein. Eli toisin sanottuna vaihtoehtoni ovat: siedettävät arvosanat lukiosta, mutta ei muuta elämää vapaa-ajalla, TAI ei-siedettävät arvosanat lukiosta, mutta viimeinkin elämää ja siitä nauttimista vapaa-ajalla.

Luulen, että olen löytänyt suunnan.

Minä rakastan vanhempiani, sisaruksiani, ystäviäni ja muita läheisiäni paljon juuri sellaisinaan, kuin he ovat. Hekin sanovat, että rakastavat minua tällaisena. Olen siitä kiitollinen; saa nähdä voinko milloinkaan hyväksyä itse itseni, saati rakastaa itseäni. Mutta minun täytynee uskoa, että läheiseni rakastavat minua koulumenestyksestäni huolimatta. Yritän aina parhaani, ja olen todella kiitollinen, jos hekin uskovat sen.

Niinpä minä teen nyt parhaani, jotta löytäisin oikean suunnan.

 

~ ShroudedBallet ~