tiistai, 5. syyskuu 2017

Ensi kertaa ikuisuuteen

Tervehdys. Ajauduin tänään tämän blogin pariin todella pitkästä aikaa. Viime kerrasta onkin jo suurin piirtein kaksi vuotta.

On tapahtunut paljon. Välillä se ei tunnu miltään, mutta kyllä se paljon on. Usein tuntuu, että olen vain jumahtanut ahdistuksen ja masennuksen alle - antanut niiden olla liikaa minä, vaikka minä ja sairaudet ovat täysin eri asiat (toki ne kulkevat limittäin toistensa kanssa). Masennuksen/ahdistuksen takia on vaikeaa saada asioita tehtyä, mutta minä kuitenkin olen se, joka jättää tai ei jätä tekemättä.

Kaikkea en tietenkään muista. Haluaisin. Muistini on aina ollut huono, etenkin asioiden sijoittamisessa loogiselle aikajanalle. Mutta koetan koota tähän joitakin isoimpia tapahtumia:

  • 2015
  • ensimmäinen suhteeni syksyllä 2015 - keväällä 2016
  • siskon raskaudesta kuuleminen
  • keskivaikean yleisen ahdistuneisuushäiriön toteaminen
  • lukion ottaminen rennosti läksyjen ja kokeiden suhteen, päätös lukion käymisestä pidennetysti
  • 2016
  • riitaantuminen veljen ja hänen tyttöystävänsä kanssa, siitä eteenpäin siskolla yöpyminen
  • lukion ensimmäisestä vuodesta selviäminen
  • Ketipinor- ja Seronil-lääkkeiden aloittaminen keväällä
  • viikon mittainen kesäreissu Itä-Suomeen ystävien luokse
  • siskon vauvan syntymä
  • syksyllä vähän aikaa lukion käyminen
  • toinen suhteeni (vain kuukauden ajan)
  • keskivaikean masennustilan toteaminen ja ensimmäiselle sairaslomalle marraskuussa
  • 2017
  • 18-vuotissyntymäpäivät
  • lastensuojeluilmoitus pikkusiskosta (myöhemmin myös tyttöystävästäni)
  • kolmas suhteeni -16 lopulta -17 keväälle
  • koulun yrittäminen uudelleen
  • yhteishaussa hakeminen
  • uuden lempisarjani RuPaul's Drag Racen katsominen
  • psykoterapian aloittaminen keväällä
  • Seronilin lopettaminen ja Venlafaxinin aloittaminen
  • sairasloman jatkaminen aina vähän kerrallaan tammikuusta elokuulle
  • oman asunnon hakeminen ja järjestäminen toukokuussa
  • nykyisen suhteeni alkaminen toukokuussa
  • lukion keskeyttäminen ja ammattikoulupaikan vastaanottaminen
  • veljen ja hänen kihlattunsa kesähäät
  • ensimmäisillä Prideilla käyminen tyttöystäväni kanssa
  • ammatikoulun aloittaminen syksyllä
  • sairasloman päättyminen, iso hoitoneuvottelu, HOJKSin laatiminen ja kuntoutusrahan hakeminen

Sellainen luettelo.

Olen itseeni joissakin asioissa tyytyväinen, mutta enimmäkseen pettynyt listaa lukiessani. Olisin halunnut pystyä niin paljon enempään ja parempaan. Myös liian moni asia kaduttaa. Tiedän, että sairaudet eivät ole omaa syytäni (minkä opinkin aika myöhään), mutta silti.

Listan viimeinen kohta on tuore, sillä se tapahtui eilen. Saimme kyllä asioita hoidettua ja järjesteltyä, joten sinänsä olen tyytyväinen. Romutuin kuitenkin kaiken tuon aikana ja sen jälkeen olo olikin kuin ryttääntyneellä paperikasalla... kuinka monta ihmistä ja erikoisjärjestelyä tarvitaan, jotta tällainen ihmisen naurettava kuvatus saataisiin kuriin? Yritän aina sanoa itselleni, että olen tehnyt parhaani ja se riittää. Realiteetti kuitenkin on, ettei se todellakaan ole vielä mitään - lähinnä olen onnistunut pettämään itseni, hoitotahoni ja läheiseni omalla saamattomuudellani.

Tällaisten faktojen kanssa on hankalaa mitenkään kestää itseään. Tiedän, että nyt minulla on suuri ja monelta ihmiseltä varmistettu mahdollisuus parempaan, mutta haasteena on silti koota itsensä tai edes ryttääntyneenä mennä ja toimia, niinkuin kuuluu.

Olenko vain tyhmä? Laiska? Idiootti? Petturi?

En tiedä. Tiedän vain, etten voi tappaa itseäni, koska se vasta merkki tyhmyydestä ja petturuudesta olisikin. On siis selvittävä. En tiedä vittuakaan, miten, mutta jotenkin.

En sitäkään tiedä, miten usein tulen tänne kirjoittamaan. Kaikenlainen säännöllinen kirjaaminen on aina jäänyt. On minulla sentään semmoinen mobiilisovellus, jossa on tallella jo 62 peräkkäisen päivän mielialat lyhykäisillä teksteillä höystettynä. Uskon ja toivon, että saan pidettyä sitä putkea yllä.

- ShroudedBallet

sunnuntai, 20. syyskuu 2015

Älä juokse karkuun, onnellisuus

En ole päässyt blogini pariin vähään aikaan koulukiireiden vuoksi. Nytkin minun pitäisi olla lukemassa kokeisiin, mutta en voi, ennen kuin pääsen kirjoittamaan. Olen jo saanut tarpeekseni odottamisesta.
Laitan tänne viime viikon perjantaina laatimani kuvauksen viime viikosta. Sen jälkeen kirjoitan tästä viikosta.
 
*VAROITUS: TYLSÄ ARKIHÖPINÄ ALKAA*
Perjantai. Taas yksi viikko lukiossa ohi. Maanantaina olin nuhaisena ja pienessä kuumeessa koulussa. Olin yötä veljelläni; oli mukavaa nähdä häntä ja oppia bussireitti veljen ja hänen tyttöystävänsä kämpille. Tiistaina menin siskoni asunnolle, jossa olenkin viettänyt suurimman osan tämän jakson koulupäivistä. Siskon ja hänen miehensä asunnolla on ihanaa ja rentoa olla; olen kiitollinen siitä, että saan majailla heidän kanssaan. Kipeänä olin vielä tiistaina (viimeisellä tunnilla minun piti lähteä koulusta) ja keskiviikkonakin (olin koko päivän koulussa, mutta opolla käynnin vuoksi en päässyt museovierailulle. Opettaja syyllisti minua siitä melkoisesti, kunnes pahoitteli asiaa tänään ja sanoi ymmärtävänsä kurssivalinnoista aiheutuvan huolen). Torstaina en ollut niinkään fyysisesti kipeä, mitä nyt aamulla ahdisti kamalasti, tärisin ja yhtäkkiä itketti ja oksetti. Jalat ja mieli eivät kantaneet minua liikkeelle. Sisko ja hänen miehensä usuttivat minut kuitenkin oloa helpottavaan suihkuun, joten sen jälkeen menin loppupäiväksi kouluun. Illalla menimme virkistävälle kävelylle pimeään metsään. Perjantai sujui normaalisti ja melko hyvissä fiiliksissä, lukuunottamatta lukiopsykologin puheita ahdistuslääkkeen kokeilusta.
*TYLSÄ ARKIHÖPINÄ PÄTTYY*
 
Tällä viikolla jäin maanantaina tekemään läksyjä ja äidinkielen esseetä koululle. Sain toki esseen valmiiksi, mutta siinä kesti, sillä rupesin melankolisena purkamaan ajatuksiani isosiskolleni viestein. Se oli typerää, kuten aina. Muistan aina näiden tilanteiden jälkeen, miksi olin aiemmin pitkän aikaa kertomatta mitään kellekään. Jokatapauksessa viestittely katkoi työskentelyäni, lisäksi olin älyttömän väsynyt (olin nukkunut luultavimmin viisi tuntia tai vähemmän). Kenties siksi harkitsin vakavasti lähteväni kellekään ilmoittamatta mätänemään jonnekin kauas kaikesta. Ei minusta kuitenkaan ole lähtemiseen. Veljeni tuli hakemaan minua koululta samalla, kun hän haki tyttöystävänsä. Minulla oli onneksi vapaata loppuilta, joten kykenin katselemaan rennosti telkkaria.
 
Tiistaina menin bussilla veljeni luokse. Minulla olisi ollut hyvää aikaa tehdä läksyt veljen lähdettyä kaverilleen ja veljen tyttöystävän ollessa koulussa, mutta tavalliseen tapaani jäin jumittamaan ja lauleskelemaan epätoivoisesti kehittymiseen pyrkivällä äänelläni.
 
Keskiviikkona kipaisin koulun jälkeen paikallisen ostoskeskuksen lelukaupassa. Tapani mukaan ihailin pieniä, kauniita olentoja - nukkeja. Keräilen niitä; harrastukseni on kenties lapsekas, mutta myös luova ja se vie minut ainakin hetkiksi pois todellisuudesta. Ilokseni kaupan valikoimaan oli saapunut siskoni kuolaama yksilö, jonka sykähdyttävyys lumosi minut todella. Myöhemmin tämän jälkeen minuun iski valtava into yllättää pikkusiskoni ostamalla se lumoava neiti hänelle. Keskiviikkona minun piti kuitenkin ennättää Setan nuortenryhmän kokoontumiseen.
Isossa kaupungissa koulunkäynnin ohella voin viimein myös käydä jossain ilman, että pelkästään paikan päälle pääseminen maksaa maltaita. Niinpä rohkenin kerran mennä katsomaan, millainen kyseinen ryhmä on - olen nyt käynyt siellä muutaman kerran. Kokoontumisissa on ihan mukavaa, mutta toisinaan minusta tuntuu, että ahdistun jonnekin sohvan nurkkaan itsekseni.
Rehellisesti sanoen käyn tapaamisissa, jotta minulla olisi mahdollisuus tavata joku, joka kenties voisi pitää minusta ja minä hänestä. Kliseistä, eikö. No, jokatapauksessa ryhmässä on paljon mukavia tyyppejä, mutta kuka heistä kiinnostuisi mitäänsanomattomasta tytöstä? Kaveripohjalta niitä näitä jutellen muutama tyttö on tutustunut minuun, mikä on toki mukavaa. Minulla on monta ihanaa ystävää, jotka ovat minulle todella tärkeitä ja olen heistä kiitollinen. Kuitenkin yksi suurimmista haaveistani on rakkaus; joku rakastaisi minua tällaisena ja minä rakastaisin häntä sellaisena. En koe olevani täysin hetero, joten hän voisi olla tyttö tai poika, jotain siltä väliltä tai ei kumpikaan. Oikeastaan ei-yksiselitteiset sukupuolet ovat minusta erityisellä tavalla viehättäviä ja kauniita. No, vaikka kukaan ei minusta siellä pitäisikään, käyn kokoontumisissa silti, sillä siellä voin olla suvaitsevaisen ja kirjavan väen joukossa.
Palataanpa keskiviikkoon. Tapaamisessa olisi ollut sopiva hetki kertoa eräälle ystävälleni (johon törmäsin odottamatta ensimmäisessä kokoontumisessa), että pidän hänestä kovasti. Hän on kaunis, luova, suvaitsevainen, mahtava ystävä ja rento valopilkku. En ole kertonut hänelle. Sehän sotkisi kaiken. Hän pitäisi minua vastenmielisenä. Olen varma, että hän tapaa jonkun arvoisensa tytön, ellei ole jo tavannutkin. Tapaamisen jälkeen pyörähdin kaupassa ja välipalalla, minkä jälkeen menin veljeni luokse.
 
Torstaina koulun jälkeen menin teelle erään ihanan ystäväni kanssa. Oli mahtavaa nähdä pitkästä aikaa ja vaihtaa kuulumisia. Yläasteella me olimme toistemme tukena ja kerroimme miltei päivittäin ilojamme ja surujamme toisillemme. Olemme nyt eri kouluissa, minkä vuoksi juttelemme harvoin. Sovimme kuitenkin, että voisimme mennä leffaan joku päivä. Uskonkin, että tulemme jatkossakin juttelemaan ja näkemään useammin. Palattuani veljeni luokse veli vei minut siskoni asunnolle. Kirjoitin sen illan historian esseetä myöhään. Siskoni oli yövuorossa, mutta hänen miehensä passitti minut suihkuun ja pois läksykirjojen äärestä.
 
Perjantaina koulun jälkeen kaverini tarjosi minulle syötävää ja juotavaa koulun kahvilassa. Bussien lakkoilun vuoksi en ollut varma, mahdunko siskoni luokse suuntaavaan bussiin, mutta mahduin mainosti. Siskon kanssa oli todella hauskaa ja mukavaa - katsoimme kaikenlaisia hömppävideoita Johanna Tukiaisen ohjelmista Hottiksiin. Mutta kun veljeni soitti, että hän tulee pian hakemaan minua kotiin, vatsastani kumpusi koko kehoon kamala tunne. En vieläkään tarkkaan tiedä, miksi niin kävi, mutta aivan yhtäkkiä minulle tuli todella paha ja ahdistava olo. Hengitys kävi taas vaihteeksi raskaaksi, tärisin, kylmät ja kuumat aallot uhkasivat saada minut pyörtymään ja kyyneleitäkin virtasi. Paniikkikohtaus se oli, niinkuin muutkin viimeaikoina iskeneet vastaavat. Siskoni rauhoitteli minua. Veli olikin odotellut pihassa kauan. Sisko ja hänen miehensä soittelivat isälle ja toisinpäin. Aiheuttamani sekasorto oli kamala, vaikka sisko väittikin minulle, ettei tässä ollut mitään suurempaa draamaa eikä minun tarvitsisi pyydellä anteeksi. Sain jäädä siskon luokse yöksi. Kehoni ja mieleni eivät vain kerta kaikkiaan halunneet mennä automatkalle. Kenties jatkuva reissaaminen on käynyt raskaaksi; kenties paniikki johtui halusta olla hetki paikoillaan - toisaalta en halunnut pettää minua ikävöiviä vanhempia ja pikkusiskoa.
Loppuillan viimeistelin piirrostani ja katselin siskoni kanssa hauskoja ohjelmia. Sisko tarjosi myös maukasta pitsaa. Illalla oli tosi mukavaa! En tiedä, miten ansaitsin niin mukavan ja hauskan illanvieton kohtaukseni jälkeen. Sisko rakastaa minua paljon ja pitää minusta niin hyvän huolen, en ymmärrä, miksi. Olen melko varma, että hän haluaa todellisuudessa potkaista ja ryhdistää minunlaistani paskakasaa kokoon. Kohtauksen jälkeinen aika on melko sumeaa muistoissani, mutta muistan vain, että hän huusi minulle jotakin. Miksei hän sitten huutaisi koko totuutta ulos? Me kummatkin tiedämme, että kaltaiseni paskakasa hajoaa heti, kun sitä koitetaan potkia kokoon. Siksi hän ei huuda. En kestä sitä, että kaikkien täytyy vaimentaa huutonsa sen takia, että olen niin vitun heikko. Hajottakaa minut, saatana!
 
Lauantaina juttelin siskon kanssa koeviikosta ja tein jonkin verran läksyjä, minkä jälkeen lähdin ostamaan sitä kaunista nukkea siskolleni yllätykseksi. Minulla ei ole paljoa rahaa ja haluaisin säästää, mutta en voinut mitään sille, kuinka innoissani olin siskoni yllättämisestä. Mukavampi minun on käyttää rahani jonkun ihanan ihmisen iloksi, kuin omiin turhuuksiin. Olin lauantaina ostokseni jälkeen todella onnellinen pitkästä aikaa. Onni kumpusi sisältäni heijastuen jokaiseen kehoni kolkkaan. Luin bussimatkalla kirjaa Valoa valoa valoa. Kirjailijan kielikuvat ja kirjoitustyyli ovat tarttuvia, salaperäisiä, mukaansa tempaavia ja inspiroivia. Rakastan tekstiä, jonka syvällistä makua voi tulkita monin tavoin. Saavuttuani kotipysäkille ojensin lahjan pikkusiskolle, jonka kasvoista ja sanoista välittyi juuri sellainen yllättyminen ja ilo, joka lämmittää sydäntäni todella. Isä oli iloinen nähdessään minut ja vei matkatavaroitani polkupyörineen kotiin. Kävelimme yhdessä siskon kanssa. Kotona saunoin. Rakastan saunomista - rauhainen löylyissä olo rentouttaa. Illalla katsoimme pitkään odottamamme elokuvan siskoni kanssa, sekä katselimme kuvia nukeista ja kuuntelimme Johanna Kurkelaa. Rakastan Johannan kappalaiden sanoitusten tapaa, jolla ne käyttävät suomen kieltä. Rakastan Johannan keijumaisen herkkää ääntä. Rakastan hänen kappalaidensa kauneutta paljon. Olen onnellinen siitä, että pääsen siskoni kanssa hänen konsterttiina. Lauantaina olin niin onnellinen. Oikeasti onnellinen.
 
Tänään, sunnuntaina, tiedän, että minun on tehtävä kouluhommia ja valmistauduttava lähtöön. Itken. Minä tiesin jo lauantaina, että saan olla onnellinen vain sen hetken. Siksi nautin silloin täysin rinnoin. Nyt on kyynelien aika. Todellisuuden, epäonnen aika. En halua; en pysty lukemaan koeviikkoa varten. Olenko laiska? Olenko idootti? Olenko mukavuuden haluinen paskaläjä? Olen niitä kaikkia. Olen niitäkin enemmän säälittävä, heikko, herkkä; tämän maailman vaatimuksiin riittämätön. En osaa selviytyä. Ei minulla ole voimaa selvitymiseen. Minä haluaisin niin, niin valtavan kovasti selviytyä ja elää. Elää.
 
~ShroudedBallet

sunnuntai, 6. syyskuu 2015

Suuntaa etsimässä

Tänään väkertäessäni kurssivalintoja lukion ekalle vuodelle ajattelin alati, että haluan vain päästä kirjoittamaan. En pysty mitenkään pukemaan sanoiksi kaikkia mahdollisia ajatuksiani tältä päivältä, mutta silti haluan kirjoittaa. Ylipäätään edes ajatus siitä, että voin kertoa ajatuksia tällaiselle virtuaalipäiväkirjalle, saa minut odottamaan kirjoittamista kärsimättömästi. Jos en voisi kirjoittaa, en olisi luultavimmin järjissäni pitkään.

Aloitan vaikka siitä, että haluaisin suunnan vaihtoa. Elämäni suunta on ollut tähän saakka synkkään ajatusteni kuoppaan vajoaminen. Sieltä ei ole ollut helppoa nousta. Mutta onneksi viime lauantain kaltaisia hetkiä on olemassa. Heräsin näet pitkästä aikaa oikeasti virkeänä, hyvin levänneenä ja iloisena. Minua virkisti aivan uudenlainen tunne: minä elän vain kerran ja toivon, että voisin nauttia elämästäni mahdollisimman paljon. Viime aikoina ainoastaan kuoleman odottaminen on tuntunut ainoalta vaihtoehdolta, sillä en oikeasti ole aikoihin uskonut, että selviän. En ole aikoihin uskonut, että jaksamiseni riittää. En ole melko pitkään aikaan halunnut kertoa kellekään todellisia ajatuksiani ja tuntemuksiani, todellista vointiani. En ole halunnut kuormittaa ketään tai aiheuttaa ylimääräisiä selkkauksia. Tästä huolimatta tällä viikolla asiat menivät niin, että kerroin isosiskolleni ja hänen miehelleen miltei kaiken. Kertominen oli kamalaa. En olisikaan uskonut, että oikeasti saisin siskoni ja hänen miehensä sanoista uusia näkökulmia, jotka avartaisivat ajatuksiani - mutta niin kuitenkin kävi. Avartavien näkökulmien, sekä siskon ja hänen miehensä kanssa vietetyn keskustelun jälkeen vointini, ajatukseni ja tuntemukseni ovat kääntyneet parempaan suuntaan. En ainakaan muista itkeneeni sen keskustelun jälkeen pahemmin (en ainakaan kahta tuntia, kuten viikko sitten sunnuntaina, jolloin en vain pystynyt enää pitämään hymyilevää kuorta yllä ja pahaa oloani piilossa). Toki ajatukseni ovat yhä aivan sekaisin ja olo laskee välillä takaisin alas, muttei niin syvälle alas. Niinpä saatoin eilen, lauantaina, herätessäni olla virkeä.

Lauantaina tuumailemaani suunnanvaihtoon liittyisi vahvasti koulunkäynnin muutos. Olen kyllä todella upeassa lukiossa, jossa sain uuden alun, ja joka on täynnä erilaisia ja mahtavia ihmisiä. Siitä huolimatta minusta tuntuu yhä, etten selviä siellä. Läksyjen suuri määrä, pelottavina vaanivat kokeet ja etenkin ylioppilaskirjoitukset ahdistavat. Peruskoulussa sain hyviä numeroita, koska tein aina parhaani, vaikka todella raskasta jo ysiluokalla olikin. Lukiossakin haluaisin tehdä parhaani, mutta tuntuu, etten ymmärrä lukemastani mitään ja aivonikin taitavat olla kaiken ahdistuksen ja ajatusten vyöryn myötä loppuun kuluneet. Tuntuu, että olen nykyään älyllisesti erittäin tyhmä. Tyhmänähän onkin erittäin "helppo" pärjätä lukiossa. Minulle riittäisi, että pääsisin edes läpi lukiosta.

Lukioon mennessäni kaikkein upeimpana asiana pidin sitä, että pääsen asustamaan siskoni ja veljeni luona kaupungissa. Olen koko ikäni asunut maalla ylisuojelevien vanhempieni luona, minkä vuoksi en ole oikeastaan päässyt viettämään nuoren tytön elämää ollenkaan. Siispä toivoin, että viimein voisin kuljeskella itsekseni kaupungissa ja päästä elämään oikeasti, mutta eteeni tuli lukion alettua yksi mutka - miltei kaikki aikani menee läksyihin ynnä muihin kouluhommiin. Siskoni yrittää ahkerasti kannustaa minua tekemään läksyt vähemmän tarkasti, jotta minulle jäisi enemmän vapaa-aikaa. Hänellä onkin kannustamisessa hommaa, sillä minä jumiudun aina tekemään kaiken liian tarkkaan ja vaivalloisesti. Mutta entä jos oppisinkin tekemään siskoni neuvomalla tavalla? Pääsisinkö siten edes läpi kokeista? Siskoni sanoo, että pääsisin varmasti. Se on helpottava ajatus. Mutta toisaalta - mitä kaikki ajattelisivat, jos 9,21 keskiarvolla peruskoulunsa päättänyt tyttö saisi lukiosta vitosia?

Suunnanvaihto on siis hyvin kinkkinen asia. Olen kovin kiitollinen siitä, että pääsin nykyiseen lukiooni, siksi onkin kurjaa kun en tunne kuuluvani sinne. Tätä postausta kirjoittaessani ymmärrän kuitenkin, että minulla on kaksi vaihtoehtoa - joko jatkan samaan malliin kuin peruskoulussa, eli puurran itseni uuvuksiin stressaantuneena ja heitän hukkaan mahdollisuuden elää nuoren tytön elämää, tai sitten opettelen tekemään läksyt yms. rennommin ja lepsummin, eli en stressaisi siitä, että luetun ymmärtäminen kouluaineissa on hankalaa, enkä puurtaisi itseäni loppuun, sekä tarttuisin mahdollisuuteen elää ja kokeilla siipiäni viimein. Eli toisin sanottuna vaihtoehtoni ovat: siedettävät arvosanat lukiosta, mutta ei muuta elämää vapaa-ajalla, TAI ei-siedettävät arvosanat lukiosta, mutta viimeinkin elämää ja siitä nauttimista vapaa-ajalla.

Luulen, että olen löytänyt suunnan.

Minä rakastan vanhempiani, sisaruksiani, ystäviäni ja muita läheisiäni paljon juuri sellaisinaan, kuin he ovat. Hekin sanovat, että rakastavat minua tällaisena. Olen siitä kiitollinen; saa nähdä voinko milloinkaan hyväksyä itse itseni, saati rakastaa itseäni. Mutta minun täytynee uskoa, että läheiseni rakastavat minua koulumenestyksestäni huolimatta. Yritän aina parhaani, ja olen todella kiitollinen, jos hekin uskovat sen.

Niinpä minä teen nyt parhaani, jotta löytäisin oikean suunnan.

 

~ ShroudedBallet ~

sunnuntai, 6. syyskuu 2015

Verhottu

Hei,

tässäpä ensimmäinen postaus. Kerronpa nimestäni, tämän bogin nimestä ja tulevasta sinulle hieman.

Nimekseni tänne valitsin ShroudedBallet, verhottu baletti. Ylleni laskeutuneet värikkäät, silkkiset, utuiset verhot pitävät minut hellässä huomassaan. Niiden takana on meneillään eräänlainen tanssiesitys. Olen oman balettini päähenkilö. Pyrin luomaan jokaisen liikkeeni täydellisesti. Haluan olla hyvä tanssijatar, hyväsydäminen ballerina. Minä yritän hartaasti parhaani. Miksi sitten sulkiani putoilee hiljalleen tanssiessani halki hetkien, päivien ja öiden? Miksi askeleeni harhailevat? Miksi nilkkani taittuu ja liikkeet jäävät keskeneräisiksi? Minkä vuoksi esitys on hajanainen, raskas, puutteellinen?

Olen epäonnistunut. Tosin, myönnettäköön ettei mikään esitys voi milloinkaan olla täysin virheetön. Mainitsin aiemmin pyrkiväni tekemään jokaisen liikkeen virheettömästi, mikä on kyllä totta. Mutta eivät pyrkimykset tee minusta virheetöntä. Minulle riittäisi, että olisin hyvä. Tarpeeksi hyvä. Sulkiani putoilee, askeleeni kulkevat harhaan, nilkkani taittuvat ja liikkeet jäävät kesken niin monesta syystä. Minä tunnen epäonnistuneeni niin mahdottoman monesta syystä. Onneksi esitys, epäonnistumiset ja kaikki hälinä ovat verhojen varjeluksessa. Totuus on verhottu tarkoin.

Blogini nimeksi valikoituikin Verhottu. Minusta kyseinen sana sointuu kauniisti; rakastan koetella suomen kielen rajoja ja etsiä kauneimpia sanoja kielemme moninaisuudesta.

Toivotan sinut tervetulleeksi blogini pariin. Tulen kertomaan sinulle tarinan tytöstä, joka eksyi. Tytöstä, joka verhoutuu ajatustensa solmuisiin virtoihin, turvautuen niihin matkallaan, joka kulkee halki synkkien metsien, nousevien aurinkojen ja sysimustien öiden.

~ ShroudedBallet